Nykyään tiedämme, että jää- ja lumikiteissä vesimolekyylit ovat järjestäytyneet kuusikulmaisiksi renkaiksi.
Kahta täsmälleen samanlaista lumikidettä ei kuitenkaan voi olla olemassa, koska jokaisen kideyksilön lentorata vaihtelee. Kosteus- ja lämpötilaolosuhteet pilvessä muuttuvat kaiken aikaa ja kullekin lumikiteelle kehittyy näin ainutkertainen kiteytymishistoria.
Tavallisissa lumihiutaleissa on monta, kookkaissa kymmeniä ja jättimäisissä ”räntäjalkaräteissä” jopa satoja lumikiteitä toisiinsa takertuneina.
Puhdas valkoinen luonnonlumi on pohjoinen erikoisuutemme ja ainutlaatuinen rikkautemme, josta meidän kannattaa olla aidosti ylpeitä.
Vielä lumikiteitäkin ihmeellisempi ja tutkijoita yhä tänä päivänä hämmästyttävä seikka on lumikiteiden pinnassa esiintyvä ja vaikuttava niin sanottu valevesikerros (quasi liquid layer). Valevesi ei kuitenkaan ole ihan normaalia vettä, sillä sen fysikaaliset ominaisuudet esimerkiksi viskositeetti ja taitekerroin poikkeavat tavanomaisesta.
Valevesi on mukana kaikkialla siellä, missä lumi ja jää ovat kosketuksissa johonkin toiseen pintaan, mutta vieläkään ei tarkalleen tiedetä, miten jää ja lumi käyttäytyvät lähellä sulamispistettään.
Oiva kansantajuinen esimerkiksi ilmiöstä on se, että auton tuulilasin jään rappaaminen on lauhassa säässä paljon helpompaa kuin kovassa pakkasessa. Valevesikerros huurteen ja lasin välissä on leutoina aikoina paksumpi.
Kireässä pakkasessa valevesikerros on minimaalinen tai puuttuu, ja lumella luisto-ominaisuudet ovat suunnilleen yhtä heikot kuin hiekalla.
Hiihtäjille ja talviretkeilijöille yhteinen asia on helposti lumella liukuvat sukset, vaikka niitäkin on toki hyvin erilaisia hiihtoharrastuksen luonteesta riippuen. Suksen luisto ei riipu paineesta ja liikekitkasta suksen ja lumen välissä, kuten ennen opetettiin ja vieläkin luullaan, vaan valevesikerroksesta lumikiteiden pinnassa.
Tärkeintä on se, että sukset on valittu oikein hiihtäjän painon ja hiihtotyylin mukaan. Seuraavaksi tärkeintä on pohjamateriaalin laatu ja hiontakuvio. Vasta viimeisenä tulee kelin mukainen luisto- ja pitovoitelu. Asianmukaisesti kuumavoidellut suksen pohjat eivät näytä harmailta ja nukkaisilta.
Vapaan hiihtoon riittää kunnollinen perusluistovoitelu, mikäli ei sitten kilpaile ja pelaa sekuntipeliä. Kilpailuissa ja massahiihdoissa käytetään kalliita fluorivoiteita, joilla monet yrittävät parantaa suoritustaan ja kiivetä tuloslistoilla kaveria korkeammalle.
Perinteisen hiihdossa luiston lisäksi tarvitaan vähintään kohtuullista pitoa. Pakkaslumella hyvä pito aikaansaadaan helposti levitettävillä purkkivoiteilla. Suojasäällä ja jäisillä laduilla tarvitaan työläämpiä ja vaativampia liisterivoiteita, jota vaivattomampi vaihtoehto voi olla erillisten pitopohjasuksien hankkiminen vesikelejä varten.
Yleisesti arvellaan, että suksien voitelu on hankalaa puuhaa ja helposti turvaudutaan korkeintaan keskinkertaisen tuloksen antaviin pikavoiteisiin. Iso harppaus kohti helpompaa voitelua saadaan aikaiseksi, jos autotalliin tai parvekkeelle hankitaan voitelupöytä tai puristimet, joilla suksen saa pysymään tukevasti paikoillaan.
Hyvä luisto ja pito mahdollistavat dynaamisen ja rennon suksella seisomisen. Oikeilla välineillä ja voitelulla maastohiihto on yksi monipuolisimmista kuntoliikuntamuodoista. Liukkaat ja pitävät sukset ovat nautinnollisen ja helpon hiihdon ehdoton edellytys.
Sauli Herva