02. maaliskuuta 2017

Hiihtäjiä ja hiihtelijöitä

Aika usein keskustellessamme jostakin nimenomaisesta aiheesta päähuomiomme kiinnittyy pikemminkin muotoon kuin sisältöön. Siitä huolimatta käy näin, vaikka asian ytimeen pääsemiseksi vain sisällöllä on merkitystä. Olennaisen ymmärtämiseksi ilmenevä muoto on yleensä sivuseikka.

Oiva esimerkki on harjoittamamme puhe erilaisista hiihtotekniikoista, hiihtovälineistä ja ylipäätään hiihtämiseen liittyvä kielenkäyttömme.

Muotopuhetta ovat muun muassa sellaiset termit kuin luistelu ja perinteinen, tasatyöntö ja vuorohiihto, kuokka ja wassu. Käytämme näitä varsin sujuvasti kuitenkin ymmärtäen vain hatarasti tai ei lainkaan, mikä kussakin on sisällöllisesti olennaista. Suurimmalla osalla innokkaista hiihtäjistä on hädin tuskin mitään käsitystä eri tekniikoiden taustalla vallitsevista periaatteista ja lainalaisuuksista.

Monille hiihto ja hiihtäminen merkitsevät leppoisaa ulkoilua, raitista ulkoilmaa ja rentouttavaa ulkoliikuntaa. Toisille hiihtämisessä on puolestaan kysymys urheilullisesta hikiliikunnasta, fyysisestä harjoituksesta tai jopa kilpailemisesta. Hiihto voi siis tarkoittaa yhtä lailla niin hiihtelyä kuin hiihtämistäkin siitä riippuen, kuka puhuu.

Tavoitteellisesti harjoitteleva kilpakuntoilija etenee suksilla kevyesti moninkertaisella nopeudella arkiseen sunnuntaihiihtäjään verrattuna. On päivänselvää, että tällöin myös heidän soveltamansa hiihtotekniikat ja hiihtotyylit ovat aivan erilaisia. Se mikä toimii kilpaladulla, ei sovi sunnuntaisuksijalle. Ja päinvastoin.

Itse kullekin tarkoituksenmukaisinta hiihtotapaa mietittäessä toimiva ajatusmalli voi löytyä hiihtämisen vertaamisesta kävelemiseen ja juoksemiseen.

Jos ajatellaan, että sunnuntaiulkoilija ”kävelee” eli hiihtelee, niin silloin hikiliikkuja vastaavasti ”juoksee” eli hiihtää. Kävelyssä on koko ajan vähintään toinen jalka maassa, kun taas juoksussa vain toinen jalka kerrallaan.

Parhaiten idea hahmottuu tarkasteltaessa molempien mallihiihtäjiemme perinteisen vuorohiihtotekniikalla soveltamaa tyyliä:

Taitava kilpahiihtäjä ponnistaa terävästi ja liukuu pitkälle paino vuorotellen kokonaan jommallakummalla suksella. Sunnuntaihiihtelijä sen sijaan ponnistaa paljon hitaammin ja löysemmin, jolloin paino on koko ajan enemmän tai vähemmän molemmilla suksilla ja liuku kahdella suksella paljon lyhyempi.

Luistelutekniikoissa sukset liukuvat kumpikin eri suuntiin, eikä kahden suksen liuku ole mitenkään mahdollinen. Juuri tästä syystä monet sunnuntaihiihtäjät kokevat luistelutyylin vaikeaksi ja raskaaksi.

Tosi asiassa tilanne on kuitenkin juuri toisin päin. Luisteluhiihto on kevyempää yksinkertaisesti siksi, koska potku tapahtuu liukuvalta sukselta. Päinvastoin kuin vuorohiihdossa liuku ei lakkaa edes painonsiirron ajaksi.

Painonsiirto on sisältöpuhetta. Sisältöpuhetta ovat myös sellaiset termit kuin tasapaino ja rytmi, painopiste ja tukipiste, ponnistus ja liuku, jousto ja ojennus, kuormitus ja rentoutus, ajoitus ja tempo.

Isolla osalla sunnuntaihiihtelijöistä jo tasapainoinen suksella seisominen voi tuottaa vaikeuksia. Jos tasapaino ja rohkeus eivät riitä edes loivien mäkien laskemiseen, on aivan turha puhua eri tekniikoista saati suoritusmuodon yksityiskohdista.

Antoisampi tapa nauttia talviulkoilusta voi löytyä turvallisesta alamäestä, jossa ensin opetellaan rentoutumaan ja sitten seisomaan pyllistelemättä rennosti ja jäntevästi suorassa, lantio edessä ja paino kohtisuorassa tukipisteen yläpuolella. Kun homma vähitellen alkaa sujua, lisätään vauhtia ja mäen jyrkkyyttä.

Rohkeuden ja tasapainon lisäksi hiihdosta nauttimisen tyypillisiä kompastuskiviä ovat kehno lihaskunto, voiman puute tai surkeat ja huonosti hoidetut välineet. Jos esimerkiksi näissä osa-alueissa on jatkuvasti ongelmia, ei hiihdon helppoudesta ja nautinnollisuudesta synny välttämättä mitään mielikuvaa.

Sinänsä kaikki tyylit ovat oikeita ja sallittuja, eikä väärää hiihtotapaa ole olemassakaan. Tärkeintä on lähteä ulos ja ladulle. Tyyli on jokaisen oma asia.

Jos kuitenkin tavoitteellaan mahdollisimman kevyesti, mahdollisimman kauas ja mahdollisimman kovaa eli helppoa, sujuvaa ja vaivatonta hiihtoa, kannattaa suksella seisomista harjoitella sisältö edellä analyyttisesti.

Fakta on se, että valtaosa suksijoista hyötyy vain vähän tai ei lainkaan nykyaikaisista kevyistä ja liukkaista hiihtovälineistä. 1950- ja 60 luvun sälesukset, vanhat kunnon tervajärviset, tukevat ja lämpimät nahkamonot, varmatoimiset rotanloukut ja rottinkisauvat olisivat monelle sunnuntaihiihtelijälle paljon tarkoituksenmukaisemmat ulkoiluvälineet.

Sauli Herva

Kommentointi