15. helmikuuta 2019

Ladulla hiihtäjät

Ladulla kävely puhuttaa ja kiukuttaa, mutta mikään ei pilaa latuja niin kuin toinen hiihtäjä.

Mikään ei pilaa latuja niin kuin toinen hiihtäjä. Ei koirankusettaja, ei kävelijä tai juoksija. Kaikista niistä riittää kyllä porua, mutta vain harva tohtii huomautella perinteisen latuja rikkovaa luisteluhiihtäjää.

Sillä eihän kukaan oikeasti ladulla kävele, vaan niiden välissä. Ja jos joskus kävelee, se ei sitten ole enää välinpitämättömyyttä, vaan silkkaa kiusantekoa. Sen sijaan perinteisen laduilla hiihdetään vapaata melkeinpä surutta. Tämä on tilanne ainakin Helsingissä, ja sitä minä kutsun välinpitämättömyydeksi.

Tietämättömyyttäkin se voi olla, sillä kaupunki vaikuttaa haluttomalta ottamaan kantaa latujen käyttöä koskeviin kysymyksiin. Jos et ole varma, onko latu tarkoitettu luisteluhiihtoon, seuraavista asioista voit päätellä, ettei se todennäköisesti ole.

1) Latu on kaksisuuntainen. 2) Latujen välissä on niin vähän tilaa, että luistelusuksien kärjet puhkovat perinteisen uria.

Kohdassa yksi hälytyskellot alkavat soida. Jos latupohja on leveä ja tilaa löytyy, matkaa voi vielä jatkaa. Kohdassa kaksi tulkinnan varaa ei oikeastaan enää ole. Tilaa joko on tai sitten sitä ei ole. Viimeistään tässä vaiheessa tietämättömyys muuttuu välinpitämättömyydeksi.
 

Välinpitämättömyyttä on kolmea lajia. Ensimmäinen on sitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Hiihtäjä ei yksinkertaisesti välitä toisista eikä ota huomautuksia kuuleviin korviinsa. Tähän porukkaan kuuluu uusi alaryhmä ”laitan musat korviin ja luistelen”. Silloin ei tarvitse kuunnella.

Toinen ryhmä nostaa kätensä virheen merkiksi. Se saattaa vähätellä aiheuttamaansa vahinkoa, olla olevinaan pahoillaan tai naureskella erehtyneensä, mutta ”erehtyy” huomenna uudestaan.

Kolmanteen ryhmään kuuluvat hiihtävät pimeällä ja saattavat kohdatessa siirtyä työntelemään latu-uralle. He luistelevat salaa. Tilanne on vähän sama kuin ikuisuuskysymys metsässä kaatuvasta puusta. Kuuluuko ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa? Jälki siitä kuitenkin jää.

Helsingissä virallinen tieto löytyy kaipungin latukarttapalvelusta. Vain perinteisen hiihtoon tarkoitettuihin latuihin kuuluvat esimerkiksi Keskuspuiston ja Viikin-Vanhankaupunginlahden ulkoiluteille kunnostetut reitit. Kapeita ja kaksisuuntaisia ovat myös ne monet kaupunginosien väliset yhdysladut, joita latukartalla ei syystä tai toisesta näy lainkaan.

Vapaata pääsee hiihtämään esimerkiksi Paloheinässä, Pirkkolan ja Herttoniemen kuntoradoilla sekä muutamilla muilla leveämmillä tai yhdensuuntaisiksi merkityillä reiteillä.
 

Ainakin omalla kohdalla asia on ratkennut kivuttomasti. Hiihtelen kapeilla kotiladuillani perinteistä ja kun tekee mieli luistella, teen sen sitten muualla. Käytännössä se tarkoittaa, että hyvän latutilanteen vallitessa tulee hiihdettyä enemmän perinteistä ja syksyn ensimmäisillä ja kevään viimeisillä lumilla vastaavasti vapaata. Silloin latujen perässä on matkustettava muutenkin.

Tämä kirjoitus ei ole ladulla kävelijöiden puolustuspuhe, päinvastoin. Pointti on siinä, että ennen kuin me, hiihtäjät, kohdistamme aiheellistakaan kritiikkiä muihin ryhmiin, voisimme ainakin huomioida toisemme. Jos minun pitäisi valita kahdesta pahasta, latujen välissä kävelevä ulkoilija häiritsee vähemmän kuin edellä luisteleva latu-uraa piloille polkeva hiihtäjä.

Helsingin tapauksessa harmillista on se, että perinteisen ja vapaan latuja ei merkitä millään tavalla maastoon. Muistelen yhdessä ainoassa paikassa nähneeni luisteluhiihdon kieltävään tauluun. Sellaiset kyltit saattaisivat kuitenkin tehdä ihmeitä. Ainakaan kukaan ei voisi piiloutua tietämättömyyden taakse. Kieltotaululla osoitetun säännön rikkominen osoittaisi jo poikkeuksellista röyhkeyttä. Vähän niin kuin ladulla käveleminen.

Tapani Leppänen

Suomen Latu on julkaissut latuetiketin eli ohjeet sujuvaan hiihtolatujen käyttöön, jonka kuvituksesta tämän jutun kuva on  Kuvitus: Timo Leppänen.

Kommentointi