Joulunaikaan sain tehdä muutaman lenkin kauniissa pakkassäässä. Kilometrit vilahtivat silmissä, ja meininki ladulla oli timanttinen. Näinä päivinä meno jyväskyläläisissä hiihtopyhätöissä oli kuin ennen vanhaan konsanaan. Majalla jonotettiin munkkia ja kuumaa mehua, ladun varressa suunniteltiin kierrettävää lenkkiä ja punaiset posket tervehtivät iloisesti hiihtolenkin jälkeen.
Kuitenkin viime päivinä tunnelma Keski-Suomessa on ollut hyvin erilainen kuin edellä kuvattu.
Sitä mietin, että olipa meillä lämmin vuodenvaihde, kun mittari näytti reiluja plusasteita. Ikkunasta katsoin, kun edellispäivänä sataneen lumen alta kuoriutui tummanpuhuva asfaltti ja lehdetön metsä, eikä kauniista lumipeitteestä ollut enää tietoakaan. Jouluksi asetellut kauniit ulkovalot saivat maiseman näyttämään hieman mukavammalta.
Hiihtäjän hartain toive jouluna on kuitenkin valkoinen maa ja pakkassää.
Latu hiihtäjää kuljettaa
Tämän blogin alussa kuvailtu, kauniin pakkaspäivän hiihtolenkki sisälsi verryttelyä kevyesti hiihtäen, kovempia harjoituspätkiä tasatyönnöllä tehden ja tekniikkaharjoituksia, joissa jätettiin sauvat sivuun ja hiihdettiin jalkojen työllä.
Tämän lisäksi lenkki sisälsi nautiskelua kauniista luonnosta, tervehdyksiä muille hiihtäjille, naurua melkein ojaan lentämisestä tiukassa käännöksessä, virkistäviä juomahörppyjä, iloa auringonsäteistä, vauhdin hurmaa ja puhelimeen ikuistetun maisemakuvan. Monenlaista.
Sitä mietin, kuinka latu hyvänä päivänä hiihtäjää kuljettaa. Vailla huolia ja turhanpäiväisiä ajatuksia, yli uuden mäen ja notkon, unohtaen jopa juomatauot, jatkaen latua pitkin, kunnes itse täytyy tehdä päätös lopettaa. Kaunis on Suomen talvi ja luminen maa.
Neljä vuodenaikaa
Vuosikymmen vaihtui ja keskisuomalainen hiihtäjä sai tuntea kasvoillaan pakkasen, viiman, lumisateen, lämpimän tuulen, vesisateen, rännän ja rakeet. Ehkä lähinnä lämpimän tuulen ja sateen. Auringon pilkahduksen saattoi joku huomata.
Eräänäkin iltana vedin tuttuun tapaan hiihtoasun päälle, pipon päähän ja putkihuivin suojaamaan kaulaa ja korvia. Ulkona oli pimeää, otsalamppu siis päähän. Autolla tarvitsi ajaa hieman pidempi matka toiselle hiihtopaikalle, sillä kävelymatkan päässä oleva latu ei ollut kunnossa. Muutama muukin oli samalle ladulle vesisateessa ja tuulessa eksynyt.
Lenkin aikana lähinnä mietin, kuinka märät mononi kuivaisivat ja keskityin tasapainoilemaan jäisellä ja roskaisella uralla. Kävipä mielessä, että jos olisinkin jonkin sisälajin urheilija ja saisi treenata kuivissa ja valoisissa olosuhteissa.
Mietin myös, kuinka tärkeä lähellä sijaitseva luonto hiihtäjälle onkaan. Hyvinä päivinä se on paras ystävä, harrastuksen mahdollistaja, rauhoittaja, kaunis maisema, mielen ystävä, liikuttaja ja mahdollisuus omaksi ajaksi tai kavereiden kanssa jaettavaksi. Luonnon voimaa eivät korvaa neljä seinää tai hehkulamput. Ladulla hiihtäjä on nauttimassa luonnon antimista.
Voisipa Suomen luonto siis säilyttää kaikki neljä vuodenaikaansa sopuisasti, aikaa toiselta vuodenajalta viemättä. Nyt tammikuussa toivomme latua, ja pikaisesti!
Kirjoittaja Ida Meriläinen on kilpahiihtäjä, valmentaja ja liikuntatieteiden opiskelija Jyväskylästä.