22. tammikuuta 2019

Moniulotteinen maastohiihto

Voiko 2 000 hiihtäjää olla väärässä? Suomen Ladun hiihtokysely paljastaa kiinnostavia asioita meistä hiihtäjistä.

Tapani Leppänen valaisee Suomen Ladun julkaisemassa Latu & Polku-lehdessä (5/2018) suomalaisten hiihdon harrastamista erinäisten mielenkiintoisten havaintojen kautta. Leppäsen artikkelin tausta-aineistona toimii Suomen Ladun viime touko- ja kesäkuussa sähköisellä kyselylomakkeella kerätty suomalaisista hiihdon harrastajista koostuva aineisto (n=1911).

Leppänen esittelee artikkelissa lukuisia ajankohtaisia nice-to-know -havaintoja suomalaisten hiihtämisestä. Havainnot koskevat laajasti hiihdon harrastamisen eri osa-alueita, kuten talven aikana kertyviä hiihtokilometrejä, omistettujen suksiparien määrää, eri sidejärjestelmien suosiota, harrastuksen jakautumista maakuntien välillä sekä keskimääräistä hiihtovauhtia.

Aineiston keruuta varten suunniteltu kyselylomake ja aineiston keruu eivät olleet tarkoitettuja tieteellistä tutkimusta varten, jolloin dataa ei pidä tulkita tieteellisesti täysin vertailukelpoiseksi. Aineiston laajuus houkuttelee kuitenkin suomalaisen hiihtoharrastuksen tarkasteluun ja tulkintaan liikuntasosiologisesta näkökulmasta.

Liikuntatieteellisen koulutustaustan omaavana kilpahiihtäjänä on allekirjoittaneen miltei vastuutonta olla tutkimatta aineistoa syvemmin liikuntasosiologisten linssien läpi. Tässä yhteenvedossa esittelen olennaiset hiihtobarometrin aineistosta esiin nousevat havaintoni, jotka perustuvat aineiston tarkasteluun kolmen sosiologisesti keskeisen muuttujan kautta: sukupuolen, iän ja asuinpaikan.


Hiihdon harrastusedelletysten yhteys harrastusaktiivisuuteen


Etäisyys lähimmälle koneellisesti kunnostetulle ladulle asuinpaikan mukaan.

Valtaosa suomalaisista hiihdon harrastajista asuu lähellä talvisin kunnostettavaa latuverkostoa. 43 prosenttia harrastajista asuu alle kilometrin päässä ladulta, jolloin heidän voi sanoa asuvan kävelyetäisyydellä ladulta. Kilometrin ja viiden kilometrin välistä matkaa ladulla voidaan tulkita olevan edelleen lähietäisyydellä kotoa ja esimerkiksi polkupyörällä saavutettavissa.

Noin viidesosalla hiihtäjistä on yli viiden kilometrin matka ladulle ja heitä löytyy eniten haja-asutusalueella. Tämän viidenneksen voidaan tulkita olevan hiihdon harrastamista ajatellen riippuvainen henkilöauton tai julkisten yhteyksien käytöstä. Tätä taustaa ajatellen hiihtolatujen ja -stadioneiden autoja kuhisevat parkkipaikat vaikuttavat vähän erikoiselta ilmiöltä. Vihreät ympäristöarvot, kimppakyydit ja kevyt liikenne eivät ainakaan vielä ole integroitunut osa suomalaisten hiihdon harrastamista – paikkakunnasta riippumatta melko harvoin näkeekään ihmisiä pyöräilemässä tai istumassa bussissa suksien ja sauvojen kanssa.

Etäisyyden puolesta tämä olisi kuitenkin mahdollista, mutta ainakin vielä henkilöauto näyttää olevan mukavampi ja kätevämpi tapa saavuttaa oma kotilatu.


Hiihdon harrastusaktiivisuus kauden aikana tarkasteltuna suhteessa etäisyyteen lähimmälle ladulle.

Etäisyys lähimmälle kunnostetulle ladulle ei käytännössä ollenkaan vaikuta hiihdon harrastusaktiivisuuteen. Hiihtäjät hakeutuvat suksille tasaisesti yhtä paljon, asuivat sitten alle kilometrin päässä ladulta tai yli viiden kilometrin päässä ladulta. Arkilenkkeilyn muoto ei siis näytä olevan välittömästi riippuvainen etäisyydestä erinäisiin ulkoilun harrastuspaikkoihin. Kodin sijainti ei vaikuta olevan olennainen tekijä sille, kuinka usein suksia lähdetään ulkoiluttamaan.

Mieltymykset ja muuttujat


Hiihtotavan valinta sukupuolen mukaan.
 


Hiihtotavan valinta ikäluokan mukaan.

Tarkasteltaessa hiihtotapojen valintaa eri muuttujien mukaan voidaan havaita muutama merkittävä seikka. Miespuolisten hiihtäjien joukossa löytyy selkeästi enemmän molempien hiihtotapojen harrastajia kuin naisten joukossa. Miespuolisista hiihtäjistä myös useammat valitsevat luisteluhiihdon kuin naispuolisista hiihtäjistä. Hiihtotavan valinta jakaantuu toki varsin tasaisesti kaikkien vaihtoehtojen kesken, mutta miesten monipuolisemmat mieltymyksen nousevat selkeästi esiin. Kokonaisuutena pelkän perinteisen hiihto on edelleen huomattavasti pelkkää luisteluhiihtoa suositumpaa, mutta molempien hiihtotapojen harrastajia on nykyään lähes puolet (46 %) hiihtäjistä.

Ikäluokittain tarkasteltuna voidaan selkeästi havaita nuorimpien, alle 20-vuotiaiden harrastajien olevan monipuolisimpia hiihtäjiä, sillä selkeästi yli puolet harrastajista hiihtää sekä perinteistä että vapaata. Vastaavasti iäkkäimmät, yli 70-vuotiaat harrastajat ovat 76-prosenttisesti perinteisen hiihtäjiä, joskin tämän ryhmän kohdalla on huomioitava aineiston keruutapa sähköisiä kanavia pitkin ja pieni yli 70-vuotiaiden vastaajamäärä aineistossa.

Liikuntasosiologisesti merkittävintä lienee kuitenkin muun aikuisväestön jakautuminen hiihtotapojen välillä. Absoluuttisesti tarkasteltuna hiihtotavan valinta jakautuu siten, että molempien hiihtotapojen harrastaminen yleistyy mitä nuorempaa ikäluokkaa tarkastelee, kun taas iän karttuminen kasvattaa perinteisen hiihtäjien osuutta. 20–60-vuotiaiden ikäluokat ovat kuitenkin yllättävän samankaltaisia – noin puolet harrastajista hiihtää molempia hiihtotapoja.

Yhden hiihtotavan harrastajista löytyy suhteellisesti enemmän luistelijoita nuorempien aikuisten joukosta ja perinteisen hiihtäjiä yli 50-vuotiaiden joukosta, mutta kyseisten ikäluokkien välinen ero on kuitenkin melko pieni. Tämä antaa hyvän syyn tulkita hiihdon olevan melko tasaisen eriytynyt ja pirstaloitunut liikuntamuoto ikäluokkien kesken.


Hiihtotavan valinta asuinpaikan mukaan

Ikäluokkien välistä variaatiota vielä merkittävämpänä tuloksena voidaan pitää hiihtotapojen jakautumista asuinpaikan mukaan. Hiihtotavat jakaantuvat lähes identtisesti asuinpaikkojen välillä, pelkkä luisteluhiihto on muotoutunut useammin isojen kaupunkien asukkaiden valinnaksi kuin kuntakeskuksissa tai maaseututaajamissa sekä haja-asutusalueilla. Ehkä hivenen yllättäen molempien hiihtotapojen taitajia löytyy useimmiten pieniltä paikkakunnilta, eli kaupunkilaiset eivät tämän aineiston valossa näytä valitsevan hiihtotapaa yhtään nykyaikaisemmin kuin maaseudun asukkaat.
 


Hiihtotavan valinta suhteessa hiihtäjän mieluiten valitsemaan maastoon.

Suomalaiset hiihtäjät valitsevat hiihtotavasta riippumatta ylivoimaisesti mieluiten vaihtelevat metsäladut tavanomaiselle hiihtolenkilleen. Pelto- ja jäälatujen ystäviä löytyy eniten perinteisen hiihtäjien joukosta, kun taas luisteluhiihtäjät ja molempien hiihtotapojen harrastajat suosivat raskaita kilpalatuja suunnilleen yhtä usein. Kokonaisuudessa kuitenkin melko harvat (8 %) hiihtäjät valitsevat mieluiten raskaan kilpaladun hiihtolenkkinsä maastoksi.

Harrastusaktiivisuus


Miespuolisten ja naispuolisten hiihtäjien harrastusaktiivisuus.

Miespuoliset hiihtäjät harrastavat hiihtoa naispuolisia aktiivisemmin. Omistautuneita, vähintään kolmesti viikossa hiihtäviä, löytyy miespuolisten harrastajien joukosta 66 prosenttia, kun vastaava osuus naispuolisten hiihtäjien joukossa on 57 prosenttia. Kolme viidesosaa hiihdon harrastajista suuntaa kauden aikana ladulle vähintään kolme kertaa viikossa, mikä tarkoittaa sitä, että hiihdon harrastajat ovat kokonaisvaltaisesti varsin aktiivisia liikkujia. Hiihdon harrastajien onkin todettu olevan aktiivisia liikkujia ympärivuotisesti, josta myös johtuu hiihtoharrastuksen maine yhteiskunnallisesti ja kansanterveydellisesti hyödyllisenä ilmiönä. Sporadisia, harvemmin kuin kerran viikossa hiihtäviä, on harrastajien joukossa vain 11 prosenttia vastaajista. Hiihto on mitä ilmeisemmin useimmissa tapauksissa harrastuksena säännöllinen, viikoittainen aktiviteetti. Toisaalta harvemmin hiihtävät eivät todennäköisesti luokittele itseään hiihdon harrastajiksi, eivätkä myöskään hakeudu hiihdon virtuaalisiin harrastajayhteisöihin tai vastaamaan hiihtoa koskeviin kyselyihin, jolloin satunnaisia hiihtäjiä ei tämän selvityksen harrastaja-aineistosta löydy yhtä paljon kuin hiihtoladuilta talven aikana.


Hiihdon harrastusaktiivisuus ikäluokittain tarkasteltuna.

Hiihdon harrastusaktiivisuus on ikäluokittain tarkasteltuna harvinainen muuttuja, jossa nuorimmat, alle parikymppiset harrastajat ja kokeneet yli seitsemänkymppiset harrastajat näyttäytyvät samankaltaisina, innokkaina harrastajina. Näiden kahden ryhmän joukosta löytyy suhteellisesti eniten omistautuneita, vähintään kolmesti viikossa hiihtäviä harrastajia. Tämä saattaa johtua kyseisten ikäluokkien pienistä vastaajamääristä, mutta myös siitä, että nuoret harrastajat ovat verrattain suurilta osin seuroihin kuuluvia kilpahiihtäjiä, ja ikääntyneillä vastaavasti eläkeiässä lisääntynyt vapaa-aika mahdollistaa aktiivisen hiihtoharrastuksen. Muissa aineistossa suuremmissa ikäluokissa löytyy melko tasaisesti niin omistautuneita, erittäin aktiivisia harrastajia kuin myös epäsäännöllisiä hiihtäjiä. Vähiten aktiivisimpia hiihtäjiä löytyy 20–40-vuotiaiden ikäluokista, joka on sinänsä luonnollista, koska kyseiset ikäluokat edustavat “ruuhkavuosia”, joihin kuuluvat muun muassa perheen perustaminen, muutot, elämäntapamuutokset ja muut harrastamista ja ajan käyttöä rajoittavat tekijät.


Hiihdon harrastusaktiivisuus asuinpaikan mukaan tarkasteltuna,

Asuinpaikka ei muodosta mullistavia eroja hiihdon harrastajien harrastusaktiivisuuteen. Pienten paikkakuntien asukkaat hiihtävät kuitenkin kaupunkilaisia useammin harrastuskauden aikana. Tähän on kaksi todennäköistä syytä: ensinnäkin kaupunkilaiset, varsinkin pääkaupunkiseutulaiset, kokevat elämänsä ja vapaa-aikansa hektiseksi, jolloin koettua aikaa harrastuksille jää vähemmän. Toiseksi isommilla paikkakunnilla on useimmiten laajempi vapaa-ajan palvelutarjonta, jolloin kaupunkilaishiihtäjille lienee tarjolla enemmän kilpailevia ajanvietteitä kuin pienten paikkakuntien tai haja-asutusalueiden hiihtäjille.

 

Taito ja hiihtotekniikoiden hallinta
 

Sukupuoli Vuorohiihto Tasatyöntö Yksipotkuinen tt Haarakäynti Kuokka Wassberg Mogren Sauvoitta luistelu
Nainen 93 % 90 % 77 % 86 % 67 % 38 % 35 % 52 %
Mies 87 % 90 % 80 % 86 % 79 % 61 % 59 % 68 %
Yhteensä 91 % 90 % 78 % 86 % 71 % 47 % 44 % 58 %
Asuinpaikka Vuorohiihto Tasatyöntö Yksipotkuinen tt Haarakäynti Kuokka Wassberg Mogren Sauvoitta luistelu
Yli 100 000
asukkaan kaupunki
89 % 89 % 76 % 85 % 71 % 45 % 44 % 56 %
Alle 100 000
asukkaan kaupunki
90 % 89 % 77 % 85 % 71 % 47 % 42 % 60 %
Kuntakeskus tai
maaseututaajama
95 % 92 % 84 % 90 % 74 % 51 % 48 % 62 %
Haja-asutusalue 96 % 95 % 82 % 91 % 73 % 48 % 41 % 59 %
Yhteensä 91 % 90 % 78 % 86 % 71 % 47 % 44 % 58 %
Ikä Vuorohiihto Tasatyöntö Yksipotkuinen tt Haarakäynti Kuokka Wassberg Mogren Sauvoitta luistelu
alle 20-vuotiaat 76 % 96 % 76 % 88 % 88 % 84 % 80 % 88 %
20-29-vuotiaat 81 % 86 % 69 % 81 % 85 % 53 % 52 % 70 %
30-39-vuotiaat 85 % 87 % 74 % 80 % 79 % 52 % 47 % 64 %
40-49-vuotiaat 92 % 93 % 83 % 90 % 77 % 53 % 51 % 64 %
50-59-vuotiaat 94 % 91 % 84 % 90 % 67 % 43 % 39 % 53 %
60-69-vuotiaat 97 % 88 % 76 % 86 % 53 % 31 % 29 % 42 %
70-vuotiaat tai
vanhemmat
94 % 92 % 72 % 87 % 40 % 23 % 25 % 34 %
Yhteensä 91 % 90 % 78 % 86 % 71 % 47 % 44 % 58 %

Taulukko 1: Hiihdon harrastajien ilmoittama hiihtotekniikoiden hallinta ja eri muuttujien mukaan tarkasteltuna.

Taulukko kuvaa muuttujittain tarkasteltuna sitä, kuinka suuri osa kyseisen viiteryhmän hiihtäjistä ilmoittaa hallitsevansa kahden hiihtotavan eri tekniikat. Kokonaisuutena voidaan todeta kaikkien harrastajien, poislukien alle 20-vuotiaat harrastajat, hallitsevan perinteisen hiihtotavan tekniikat luisteluhiihtoa paremmin. Erityisen selkeästi perinteisen hiihtotapa korostuu vanhempien ikäluokkien kohdalla. Hiihtotaito näyttää olevan suorassa yhteydessä harrastajan iän kanssa – mitä nuoremmasta hiihtäjien sukupolvesta puhutaan, sitä taitavampia he ovat luisteluhiihdossa ja sitä heikompi on heidän suhteellinen perinteisen vuorohiihto. Sen sijaan asuinpaikan mukaan tarkasteltuna ei ilmene selkeätä eroa suomalaisten hiihtotaidossa. Tämä alleviivaa aikaisemmissa kappaleissa esitetyt havainnot asuinpaikkojen välisestä vähäisestä variaatiosta hiihdon eri osa-alueita tarkasteltaessa.

Ilmoitetun hiihtotaidon osalta on nähtävissä selkeä ero mies- ja naishiihtäjien välillä. Perinteisen hiihdon osalta valtaosa sekä miehistä että naisista ilmoittaa hallitsevansa koko perinteisen hiihdon tekniikkarepertuaarin, mutta miehet ovat (ainakin oman käsityksensä mukaan) huomattavasti naisia taitavampia vapaan hiihtäjiä. Erityisesti kovemman vauhdin vapaan hiihdon tekniikat (Wassberg, Mogren ja sauvoitta luistelu) näyttävät olevan suomalaismiesten hallussa paremmin kuin naisilla.

Tämä saattaa kyllä osittain pitää paikkansa, toisaalta useaan otteeseen hiihdonopettajana ja -kouluttajana toimineena allekirjoittanut on havainnut, että termit Wassberg, Mogren ja kuokka menevät varsin monella hiihtäjällä sekaisin sukupuolesta riippumatta ja tekninen toteutus vielä enemmän. Yksi tilastollisen tutkimuksen peruslähtökohtia on kuitenkin oletus siitä, että jokainen vastaaja vastaa todenmukaisesti, jolloin hiihtotekniikoita koskevaan dataan tulee suhtautua olettamuksella, että se pitää paikkansa yhtä paljon kuin muutkin vastaajien ilmoittamat harrastusta kuvaavat seikat. Tämän perusteella miespuolisten hiihtäjien keskuudessa on selkeästi enemmän vapaan hiihdon taitavia harrastajia kuin naispuolisten hiihtäjien keskuudessa.


Hiihtäminen keinotekoisilla laduilla

Keinotekoisella lumetetulla ladulla, ns. ensilumenladulla tai tykkilumiladulla hiihtäminen on yksi olennainen hiihtoharrastuksen keskeisyyttä ja harrastukselle omistautumisen syvyyttä mittaava tekijä. Sellaiset harrastajat, jotka hakeutuvat hiihtämään talvisten olosuhteiden (lumen) puutteesta huolimatta ovat sellaisia harrastajia, jotka kokevat hiihdon mielekkääksi ja tärkeäksi aktiviteetiksi. He hakeutuvat ladulle silloin, kun monelle ei tulisi edes mieleen, että hiihtäminen on mahdollista. Keinotekoisten latujen lumetus ja ylläpito on sinänsä ristiriitainen liikuntapoliittinen aihe – toiminta on luonteeltaan epäekologista ja hiihtäjien pelkäämää ilmastonmuutosta ruokkivaa. Toisaalta ensilumenlatujen kysyntä on harrastajien joukossa suuri ja niiden saatavuus mahdollistaa ainakin aktiivisten harrastajien hiihtämisen, mikä on kansanterveydellisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeää. Kiistelyn aiheena on kuitenkin monesti se, kuinka suuri osa hiihtäjistä käytännössä käyttää ensilumenlatuja, kuinka suuri osa odottaa luonnonlumilatuja ja erityisesti se, aktivoituuko liikunnallisesti passiivinen kansanosa käyttämään ensilumenlatuja. Tämän raportin aineisto ei riitä viimeistä kysymystä analysoimaan, mutta siitä voidaan kyllä tehdä johtopäätöksiä, kuinka monet aktiivisista hiihdon harrastajista odottavat luonnonlumilatuja, ja kuinka monet suuntavat ladulle heti kun se syys- ja alkutalvesta on keinolumella mahdollista.
 


Tykkilumella hiihtäminen sukupuolittain tarkasteltuna.

Myös keinotekoisella lumetetulla ladulla hiihtämisen tarkastelu alleviivaa aikaisempaa havaintoa siitä, että mieshiihtäjät ovat keskimäärin naishiihtäjiä innokkaampia ja omistautuneempia harrastajia. 43 prosenttia naishiihtäjistä hyödyntävät ensilumenlatuja, kun vastaava luku miesten keskuudessa on 60 prosenttia. Kokonaisuutena noin puolet suomalaisista hiihdon harrastajista (49 %) suuntaa hiihtämään olosuhteiden vaatiessa keinolumiladulle, joten tykkilumiladun voidaan tulkita olevan jo integroitunut osa suomalaista maastohiihtoa.

Ikäluokittainen tarkastelu piirtää melko universaalin kuvan suomalaisten keinolumilla hiihtämisestä. Miltei koko työikäinen hiihtäjäpopulaatio jakautuu yhtä tasaisesti tykkilumiladun höylääjien ja luomulatujen ystävien välillä, keinolumiladuilla hiihtää 45 prosenttia 20–29-vuotiaista ja 52 prosenttia 50–59-vuotiaista hiihtäjistä. Alle 20-vuotiaat hiihtäjät ovat aktiivisimpia lajiharrastajia ja heidän merkittävä tykkilumilatujen käyttöosuus (60 %) ei sinänsä yllätä. Yli 70-vuotiaat suhtautuvat nähtävästi nihkeimmin ensilumenladuilla hiihtämiseen, mutta ero muihin harrastajiin on yllättävän pieni, eikä ikäluokkaa voida enää tulkita olevan muita ikäluokkia konservatiivisempi hiihtoharrastuksen osalta. Heidän pieni tykkilumilatujen käyttöosuus (37 %) voi myös johtua siitä, että ensilumenladut harvoin esimerkiksi ajetaan heidän suosimilleen pelto- tai jääladuille.


Tykkilumella hiihtäminen asuinpaikan mukaan tarkasteltuna.

Jo aiemmin havaittu yhdenmukainen hiihtoharrastuksen pirstaloituminen hiihtäjäpopulaation sisällä asuinpaikasta huolimatta toistuu myös tarkasteltaessa ensilumenlatujen käyttöä asuinpaikan mukaan. Suurten kaupunkien hiihtäjät käyttävät ensilumenlatuja suhteessa eniten (54 %) ja haja-asutusalueiden asukkaat vähiten (39 %). Arvioitaessa tätä havaintoa suhteessa talvikausien vaihteleviin lumiolosuhteisiin maan eri osissa ero näyttäytyy yllättävän pienenä. Haja-asutusalueet sijaitsevat paljon lumivarmemmilla alueilla kuin suuret kaupungit, jolloin kaupunkilaishiihtäjät ovat huomattavasti riippuvaisempia ensilumenladuista ja keinotekoisista hiihto-olosuhteista kuin pienempien paikkakuntien asukkaat – valtakunnallisesti tarkasteltuna. Toisaalta tämä havainto kertoo myös siitä, ettei luonnonlumi enää ole itsestäänselvyys missään päin Suomea, edes Itä-Suomessa, Kainuussa tai Lapissa. Liikuntapaikkojen saavutettavuuden näkökulmasta tämä kenties kertoo myös siitä, että muillakin kuin isojen paikkakuntien asukkailla on mahdollisuus päästä hiihtämään lumetetuilla laduilla silloin, kun olosuhteet eivät mahdollista luonnonlumiladuilla hiihtämistä.

Tämä onkin liikuntasosiologisena sekä liikuntapoliittisena ilmiönä kaksiteräinen miekka.

Ensinnäkin yhä useampi kunnallinen liikuntatoimi, yksityinen yritys sekä kolmannen sektorin taho on reagoinut luonnonmukaisten hiihto-olosuhteiden mahdollistavien talvikausien lyhenemiseen ja investoinut lumetuksen mahdollistavaan infraan. Tätä kautta hiihto-olosuhteita luodaan alkukaudesta ympäri maata, myös pienemmillä paikkakunnilla. Tämä on liikuntasuunnittelun kannalta alueellista tasapuolisuutta edistävä tekijä ja sikäli positiivinen ilmiö. Toisaalta haittapuolena yhä useammalla paikkakunnalla toteutuva keinotekoisten latujen lumetus ja ylläpito on ympäristövaikutuksiltaan haitallista toimintaa, taloudellisesti hintavaa sekä syö väistämättä resursseja muilta liikuntapalveluilta. Liikuntasuunnittelu, varsinkin julkisella sektorilla, perustuu hyötyjen ja haittojen väliseen tasapainoiluun, johon tunkeutuvat valtakunnalliset ja alueelliset liikuntapoliittiset linjaukset, harrastajien ja lajien tarpeet sekä vaatimukset, liikuntapaikkojen kysyntä ja käyttö, vallitsevat liikkumisen muotivirtaukset jne. Mikäli hiihtolatuihin investoidaan, tulee päätöksen perustua yhteiskunnallisiin, kansanterveydellisiin ja yksilöllisiin hyötyvaikutuksiin. Nämä vaikutukset vaatisivat tarkempaa analyysiä siitä, hyödyttääkö keinotekoinen hiihtolatujen lumetus muidenkin terveys- ja liikuntakäyttäytymistä kuin jo aktiivisten liikunnan harrastajien.

Yksinkertaisesti ilmaistuna - synnyttääkö panostus ensilumenlatuihin liikunta-aktiivisuutta liikunnallisesti passiivien harrastajien keskuudessa? Ja jos synnyttää, ovatko nämä hyötyvaikutukset suurempia kuin muilla vaihtoehtoisilla liikuntaan liittyvillä investointikohteilla.


Tykkilumella hiihtäminen harrastusaktiivisuuden mukaan tarkasteltuna.

Tähän voidaankin jo osittain vastata. Ensilumenlatuja käyttävät suhteellisesti eniten ne, jotka kauden aikana hiihtävät paljon tai erittäin paljon. Tykkilumiladuilla tavataan suomalaisista hiihtäjistä aktiivisimmat harrastajat. Satunnaisista hiihtäjistä vain harvat hiihtävät tykkilumiladuilla. Tämän aineiston perusteella panostus ensilumenlatuihin ei näyttäydy kansanterveydellisesti järkevänä, vaikka ensilumenladuille olisikin korkea kysyntä hiihtäjien joukossa. Liikuntapoliittisen oikeutuksen kannalta herää siis tärkeä kysymys: mitä aktiiviset tykkilumilla hiihtävät hiihtäjät tekisivät, mikäli eivät pääsisi hiihtämään keinotekoiselle ladulle, silloin kun luonnonlumiladuilla hiihtäminen on mahdotonta? Olisiko tällä negatiivisia vaikutuksia vapaa-ajan valintoihin vai korvaisivatko hiihtämisen jollain muulla liikunnalla?

Suksiparien määrä muuttujakohtaisesti tarkasteltuna
 


Hiihtäjien käytössä oleva suksiparien määrä sukupuolittain tarkasteltuna.

Miespuoliset harrastajat, joiden on ylempänä todettu omistautuvan hiihtoharrastukselle naisia vahvemmin, myös käyttävät useampaa suksiparia. Mieshiihtäjien suksikalusto jakautuu melko tasapuolisesti yhden, kahden, kolmen, neljän sekä viiden tai useamman suksiparin välillä. Naisten joukossa taas selkeästi yli puolet hiihtää joko yhdellä tai kahdella parilla. Tämä ei ole liikuntasosiologisesti yllättävää – miesten on havaittu käytännössä lajista riippumatta suhtautuvan suuremmalla kiinnostuksella lajin välineisiin, varusteisiin ja teknisiin elementteihin. Hiihtoharrastukselle kuvaavasti, miestenkin joukosta löytyy kuintekin niin yhdellä luottoparilla sujuttelevia hiihtäjiä kuin kalustoaan vuosittain uusivia hiihtäjiä. Samoin naisten joukossa, mutta yli viiden suksiparin käyttö huomattavasti harvinaisempaa.


Hiihtäjien käytössä oleva suksiparien määrä asuinpaikan mukaan tarkasteltuna.

Asuinpaikka ei vaikuta suksikaluston määrään yhtä paljoa kuin sukupuoli. Hivenen yllättäen haja-asutusalueella löytyy Suomen laajimmat suksikalustot, kun taas suurissa kaupungeissa löytyy eniten yhden tai kahden suksiparin käyttäjiä. Omistautuneita hiihtäjiä löytyy kuitenkin yhtä lailla kaikilta asuinpaikoilta, eikä kaupunkilaishiihtäjän tai maaseudun hiihtäjän välillä voida tehdä merkittävää eroa suksipakan koon osalta. Kyselyssä ei selvitetty erityisemmin suksikaluston ikää eli tämän perusteella ei ole mahdollista arvioida, hiihtävätkö esimerkiksi isojen kaupunkien asukkaat uudemmilla suksilla kuin pienten paikkakuntien hiihtäjät.


Hiihtäjien käytössä oleva suksiparien määrä hiihtotavan mukaan tarkasteltuna.

Aktiiviset, molempia hiihtotapoja harrastavat hiihtäjät käyttävät selkeästi eniten erillisiä suksipareja. Kaksi hiihtotapaa vaatii lähtökohtaisesti erilaiset välineet, jolloin tämä havainto on täysin järkiperäinen. Yksinomaan vapaan ja perinteisen hiihtäjien välillä ei ole havaittavissa suksikaluston määrän suhteen eroa, molemmista löytyy kuitenkin myös kolmen, neljän, viiden tai useamman parin käyttäjiä. Suksikaluston määrää tarkastelemalla voidaan kuitenkin alleviivata lajin harrastajien suurta polarisaatiota intohimoisen ja suuren välinepanostuksen vaativan aktiivihiihtämisen ja yksinkertaisena pidetyn yhden harrastamisen toteutustavan välillä.

Yhteenveto

Etäisyys lähimmälle koneellisesti kunnostetulle hiihtoladulle ei vaikuta olennaisesti suomalaisten hiihtäjien harrastusaktiivisuuteen. Eri ikäluokkia edustavien hiihtäjien kesken ei näytä olevan kovinkaan suurta harrastustapojen eroavaisuutta. Tai tarkemmin ottaen, hiihtäjät ovat lähestulkoon yhtä heterogeeninen ryhmä 20–69-vuotiaiden harrastajien välillä. Jokaisesta ikäluokasta löytyy lähestulkoon yhtä kirjava ja polarisoitunut harrastajajoukko. Harrastustapojen, frekvenssin ja mieltymisten välillä on suunnilleen yhtä paljon hajontaa aina nuorista aikuisista eläkeiän kynnyksellä oleviin harrastajiin. Kaikissa ikäluokissa aktiivisimmat hiihtäjät ovat taitavimpia hiihtäjiä, harrastavat hiihtoa monipuolisimmin, hiihtävät yleensä pisimpiä hiihtolenkkejä sekä valitsevat muita useammin haastavampia hiihtomaastoja.

Nuoret, alle 20-vuotiaat harrastajat ja kokeneet yli 70-vuotiaat harrastajat eroavat kokonaisuutena merkittävästi hiihdon harrastajien suuresta massasta. Nuoret harrastajat ovat selkeästi muita ikäluokkia intohimoisempia harrastajia – he hiihtävät keskimäärin pisimpiä lenkkejä, vauhdikkaimmin, suosivat raskaampia hiihtomaastoja, pidentävät hiihtokautta keinotekoisten tykkilumilatujen käytöllä muita ikäluokkia enemmän sekä hiihtävät monipuolisimmin molempia hiihtotapoja. Tämä voi johtua osittain liberaalista ja nykyaikaisesta suhtautumisesta hiihdon kehitykseen, mutta myös nuorten ikäluokkien verrattain suuresta kilpahiihtäjien osuudesta.

Iäkkäämmät, yli 70-vuotiaat harrastajat puolestaan poikkeavat hiihtäjien suuresta massasta siten, että heidän joukossaan suositaan muita ikäluokkia enemmän perinteistä hiihtotapaa, he hiihtävät rauhallisempaa vauhtia ja suosivat muita ikäryhmiä useammin tasaisia pelto- ja jäälatuja. He kuitenkin hiihtävät keskimääräistä pidempiä lenkkejä, joka saattaa olla eläkeiän aikaansaama mahdollisuus viettää enemmän aikaa suksilla verrattuna elämän ruuhkavuosia viettävään työikäiseen väestöön. Sekä alle 20-vuotiaat että yli 70-vuotiaat olivat aineistossa vastaajien lukumäärän perusteella pienimmät ikäluokat, joka osittain saattaa selittää kyseisten ikäluokkien muusta aineistosta poikkeavia havaintoja.

Edellä mainitut ikäsidonnaiset harrastamistavat eivät ole millään tavalla yllätyksiä. Harrastustapojen, frekvenssin ja mieltymysten välillä on suunnilleen yhtä paljon hajontaa aina nuorista aikuisista eläkeiän kynnyksellä oleviin harrastajiin. Nuorin, alle 20-vuotiaiden hiihtäjäjoukko painottuu selkeästi vakavamman harrastamisen puolelle, kun taas vastaavasti yli 70-vuotiaiden hiihtäjäjoukko suosii konservatiisia ja kevyitä harrastustapoja, ollen kuitenkin keskimääräistä aktiivisempia hiihtäjiä.

Hiihdon kansallisessa harrastuneisuudessa on toinenkin huomionarvoinen seikka. Hiihtäjien kesken ei ole löydettävissä mullistavaa eroa asuinpaikkakunnan, sukupuolen, iän tai minkään muun keskeisen demografisen muuttujan osalta. Mieshiihtäjistä löytyy enemmän hiihdolle vahvasti omistautuvia harrastajia kuin naishiihtäjistä. Samaten miehet näyttävät olevan naisia taitavampia ja rohkeampia hiihtäjiä – ainakin oman näkemyksensä mukaan.  Ero miesten ja naisten välillä on kuitenkin pieni verrattuna siihen, kuinka hajaantunut ja polarisoitunut koko hiihdon harrastajapopulaatio on. Asuinpaikan mukaan erot ovat miltei marginaaliset, yhtenä havaintona voitaneen nostaa esiin isojen kaupunkien asukkaiden muista hivenen poikkeava hiihdon harrastustapa.

Emme voi osoittaa tiettyä etelä-suomalaisten, viisikymppisten, naisten, luisteluhiihtäjien tai pelto- ja jäälatujen hiihtäjien harrastajatyyppiä. Liikuntasosiologisesti hiihtäjien tasainen harrastustapojen pirstaloituminen poikkeaa huomattavasti esimerkiksi suunnistajista (kts. Takalo 2015) tai polkujuoksijoista (kts. Stenbacka 2017), joiden parissa on löydettävissä selkeämmin muuttujakohtaisia harrastajaprofiileja esimerkiksi ikäluokan tai sukupuolen perusteella.

Lisäksi hiihdon harrastuneisuus on levinnyt paljon laajemmalle kuin edellä mainittu polkujuoksu, mikä on täysin luonnollista, kun vertaillaan liikuntamuotojen historiaa erikseen tulkittuina tai eroteltuina lajeina. Suunnistuksen kanssa suomalaisella hiihdolla on enemmän yhteisiä nimittäjiä, joskin se on lajikulttuuriltaan vieläkin laajemmin levinnyt ja eriytynyt liikuntamuoto. Tämä lienee osittain sen takia, että suunnistus vaatii enemmän osaamista ja eri taitojen soveltamista, kun hiihtäminen on taas lähempänä perusliikuntaa, johon voi lähtökohtaisesti olosuhteiden mahdollistaessa ryhtyä ilman spesifiä lajitaitoa.

 

Lähteet

Leppänen, T. 2018. Näin Suomi hiihtää 2018. Latu & Polku 5/2018. https://www.latujapolku.fi/etusivu/etusivun-uutiset/nain-suomi-hiihtaa-2018

Stenbacka, W. 2017. Polkujuoksu : juoksuharrastus kohtaa luontokokemuksen. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, liikunnan yhteiskuntatieteiden pro gradu –tutkielma.

Takalo, T. 2015. Massaliikuntatapahtuman osallistujaryhmät ja osallistumisen motiivit. Kainuun rastiviikko ja suunnistuksen MM-kilpailut 2013. Jyväskylän yliopisto. Studies in Sport, Physical Education and Health 223.

Kommentointi