Arvokisojen maalissa maajoukkuehiihtäjä nielee kyyneleitä, mitali meni huonoon voiteluun. Hiihtävän juniorin isä kaivaa seuran kisoissa autosta generaattorin, voitelupukin, kaksi rautaa, kuumailmapuhaltimen ja kolme suurta pakkia voiteita. Tunnin työn jälkeen lapsi pääsee ladulle kokeilemaan: ”Ei toimi, ei luista ja lipsuu”.
Kuntohiihtäjä raahaa järvenjäällä kevätauringossa kymmenen sentin paakkuja suksen pohjissaan, sama ongelma on kaikilla vastaantulijoilla.
”Hiihtäisin, jos ei tarvitsisi voidella”, manaa moni. Ihan turhaan, sillä voitelu on helppoa. Suorastaan ihanan helppoa. Luistovoitelussa on lähes mahdotonta epäonnistua ja pitovoitelussakin useimmat ongelmat välttää pinnoittamalla pitovoiteen nopeasti ja helposti.
Niille, jotka eivät jaksa lukea pidemmälle, paljastan nyt omat suosikkivoiteluni, joilla hiihdän yli 90 % kaikista lenkeistäni ongelmitta. Kiinnostuneemmat voivat lukea pidemmälle.
Näillä pärjäät
Luisto:
sininen parafiini tai luistonauha – muista pitää suksi puhtaana ja harjaa huolella, myös lenkkien jälkeen
Pito:
pakkaskelit: pikkupakkasen 0- -2 purkki, kylmillä keleillä pinnoita kovemmalla voiteella
vesi- ja jääkelit: violetti liisteri ja universalliisteri sekaisin, pinnoita pakkaselle tai irtolumelle
Luisto
Vapaan hiihtotavan suksien voitelu ja perinteisen suksien luistoalueiden voitelu on helpoin osuus voitelusta. Tärkeämpää kuin käytetty voide, on se, että pohja on puhdas ja se on harjattu huolellisesti.
Pohjan saa puhtaaksi pehmeällä parafiinilla, joka siklataan pois lämpimänä. Voiteen mukana nousee mustaa likaa, jonka näkee helposti. Kun likaa ei enää nouse, pohja on puhdas. Tavalliselle kuntohiihtäjälle riittää yksi putsaus kaudessa ja sen voi hyvin teettää jossain voitelupalvelussa, jos kotoa ei löydy välineitä.
Kauden aikana sukset voi putsata pyyhkimällä sivakat muutaman kerran luistopintojen putsaamiseen tarkoitetulla glide cleanerilla, joita löytyy lähes kaikilta voidevalmistajilta. Paperilla niin monta kertaa, ettei likaa enää tartu. Pihimpi voitelija voi vaihtaa kalliit glide cleanerit marketin lamppuöljyyn. Se on kemialliselta koostumukseltaan lähes identtinen parafiiniöljy, mutta litrahinnaltaan vain murto-osa merkkituotteista. Takavuosina lamppuöljyllä hiihdettiin kilpaakin. Parhaissa glide cleaverissa on toki fluoria parafiiniöljyn seassa.
Jos suksia ei halua voidella yhtenään, kannattaa kauden alussa vetää pohjiin riittävän kova perusparafiini. Useilla merkeillä nämä ovat väriltään sinisiä. Kova parafiini on pehmeää parempi siksi, että se ei ime likaa itseensä yhtä helposti kuin pehmeämmät.
Itse olen jo kohta kymmenen vuotta hiihtänyt kaikki lenkkini kotimaisen Optiwaxin luistonauhalla. Siinä on vahapaperinauhaan kiinnitetty kova parafiini, joka kiinnitetään kuumalla voiteluraudalla suksen pohjaan. Luistonauha on siisti ja ylivoimaisen nopea voidella. Tarvittaessa sen voi kiinnittää vaikka kodin silitysraudalla ja palaparafiineja kovempana se kestää pidempään, helposti yli 200 kilometriä.
Tärkein vaihe luistovoitelussa on suksen harjaus. Aina voitelun jälkeen kaikki näkyvä parafiini harjataan pois. Kun hiihtämisen jälkeen suksen pohja harmaantuu, sen voi harjata uudestaan. Niin kauan kuin pohja muuttuu harjaamisen jälkeen mustaksi, on voidetta jäljellä. Vasta kun harmaa ei katoa harjaamalla, tarvitsee suksi lisää luitovoidetta.
Harjaamisen tarkoitus on saada suksen pohjakuvio auki. Jokaisessa suksessa on tehtaan jäljellä hionta, joka saa suksen luistamaan paremmin kuin umpinainen parafiinipinta. Luistovoiteen on tarkoitus jäädä suksen pohjan näkymättömiin pikku huokosiin. Siksi sukset pitää harjata. Harrastajalle yksi nylonharja riittää vuosikausiksi.
Nestemäisiä pikavoiteita en itse suosi. Niissä parafiini on niin pehmeässä muodossa, että se kerää helposti likaa ja pohjia saa putsata jatkuvasti. Pikavoiteet eivät myöskään kestä kovin pitkään, joten kovalla parafiinilla tai luistonauhalla voidellessa selviää koko kauden mittaan vähemmällä puuhailulla.
Pito
Perinteisen sukset tarvitsevat luiston lisäksi pitovoitelun. Siitä selviää opettelemalla pari-kolme perusvoitelua.
Suksen pito perustuu siihen, että lumikiteen sakara tunkeutuu pitovoiteeseen. Jääkelillä liisteri muodostaa hetkeksi sidoksen suksen ja jäisen ladun varaan, ikään kuin liimaa sen hetkeksi paikalleen. Vesikelillä saman tempun tekee hieman pehmeämpi liisteri. Potkun jälkeen suksen pitää nousta ladun pinnasta liukuun, lumikiteen sakaran irrota voiteesta tai liisterin liimasidoksen purkautua.
Eli suksen pitää ensin tarrata latuun, pysähtyä hetkeksi ja sitten irrota liukuun, ilman että lunta tarttuu mukaan tai pohja jäätyy.
Teoriaosuuden jälkeen jatkamme käytäntöön. Tavalliselle hiihtäjälle riittää kahden, korkeintaan neljän pitovoitelun opettelu. Koska jokainen suksi on yksilö ja jokainen voitelee omalla tavallaan, ei naapurin mestarihiihtäjän pitotälli ole välttämättä kokeiltavissa sellaisenaan. Omia voideratkaisuja kannattaa kokeilla, toimivat löytynyt helposti.
Muutama perusasia pitovoiteista kannattaa muistaa. Purkkivoiteet toimivat yleensä parhaiten kylmemmässä, kuin mitä purkin kylki kertoo. Lisäksi pinnoittamalla pitovoiteen kevyesti kovemmalla purkilla selviää monista ongelmista. Ennen voitelua vanhat pidot poistetaan voiteenpoistoaineella ja pitoalue karhennetaan hiekkapaperilla.
Aloitetaan helpoimmasta. Pakkaskelin pitovoitelu onnistuu lähes aina. Perusvarma valinta on pikkupakkasen purkki, -2 - -4 asteeseen tarkoitettu. Sillä hiihtää kaikki pakkaslenkit, niin kylmään kuin tarkenee lähteä ulos.
Aina purkkipitoa voidellessa voide hangataan ohuina kerroksina pohjaan ja tasoitetaan synteettisellä korkilla jokaisen kerroksen jälleen. Uusista kerroksista kannattaa tehdä hieman edellistä lyhyempi, silloin voidekerros ei kahnaa.
Jos suksi ei hienoista neuvoistamme huolimatta pidä, voi nopeana korjauksena pidentää voitelualuetta edestä pari senttiä kerrallaan. Yleensä tällä pito löytyy. Liian pitkälle voideltu pitoalue ei juuri haittaa, ylimääräinen pitovoide keulasta kuluu nopeasti pois ja lenkin jälkeen voi tarkistaa, mihin asti voide on kestänyt pohjassa. Se on oikea pitovoitelun raja.
Oma suosikkini pakkaskelin voiteeksi on Roden Multigrade 0 - -2. Selkeissä pakkaskeleissä se riittää usein ainoaksi pitovoiteeksi. Hyvä vaihtoehto pikkupakkasille on joka marketistakin löytyvä Startin Purple +1 - -3 -voide. Näillä purkeilla voi hiihtää kovillakin pakkasilla, jos ne vain pinnoittaa.
Pinnoitus on hyvä, helppo ja nopea tapa varmistaa kaikkien pitovoiteiden toimivuus. Jokaisen hiihtäjän kannattaisi opetella se. Pinnoituksessa viimeisen voidekerroksen päälle vedetään ohut huntu kovempaa pitovoidetta. Kevyellä painalluksella yksi ohut kerros pintaan ja tasoitus peukalolla. Pakkaskelin purkkivoiteiden pintaan sen voi vetää lämpimässä. Pehmeämpien purkkipitojen ja liistereiden pinnoitus tehdään jäähtyneeseen sukseen, jossa voide on ehtinyt jo kovettua.
Pinnoittamisen tarkoitus on, että kovempi voide pinnassa estää lunta tarttumasta pitovoiteeseen. Se laajentaa voiteiden käyttöaluetta kylmemmille keleille ja samalla parantaa luistoa.
Itse käytän kelistä riippumatta pinnoittamiseen kovia fluoripitoja, Swixin VR40 on varma valinta, samoin Vauhdin fluoriporkkana eli K18 toimii lähes aina. Fluoripidot ovat selvästi tavallisia kalliimpia voiteita, mutta pelkkään pinnoitukseen yksi purkki kestää kuntohiihtäjällä vuosikymmenen.
Kelin lämmetessä nollan pintaan, pakkaskelin voide toimii edelleen hyvin pienellä virittämisellä. Voiteen sekaan voi lisätä vuorokerroksin pehmeämpää pitoa. Tai jos laiskottaa, jopa vanhan voiteen päälle voi vetää ohuesti pehmeämpää voidetta. Puhtaalla lumella ja pohjoisen laduille suosikkini virittämiseen on Swixin VR70, eteläisen Suomen likaisilla tykkiladuilla Roden Super Gialla.
Pakkaskelin latujen lisäksi hiihtäjä joutuu pärjäämään jäisillä liippaladuilla ja pehmeän mössöisillä suojakelin laduilla. Näissä tarvitaan useimmiten liisteriä.
Liisteriä levitetään muutama tippa suksen molempien olasten puolelle. Etenkin kovat pakkaskelin liisterit ovat niin jähmeitä, etteivät leviä kylmänä helposti. Liisterin voi notkistaa laskemalla hanasta kuumaa vettä tuubin päälle.
Itse tasoitan liisterin aina peukalolla. Ehkä hieman sotkuisempaa, mutta hyvin toimii. Kun liisteri on levitetty, sukset viedään saman tien ulos. Silloin liisteri kovettuu, eikä lähde valumaan suksen kannoille.
Märillä keleillä tarvitaan pehmeitä liistereitä, kunnon vesikelille punaista tai harmaan hopeaista universalliisteriä. Kuntohiihtäjälle lähes aina toimiva yhdistelmä on violetin (nollakelin) ja universalliisterin sekoitus. Itse sotken usein Rexin violettia ja Startin universalia plussakeleille. Nollan pinnassa ja pikkupakkasella Optiwaxin viloletin ja universalin liisterisekoitus oli viime talven suosikkini. Kumpikin sekoitus toimii hyvin kuntohiihtäjälle.
Molemmat liisterit tippoina pohjaan ja tasoitus kerralla peukalolla. Jos keli on nollan pinnassa tai pikkupakkasella, pinnoitan liisterin fluoripidolla, ettei pakkaslumi tarttuisi tai liisteri jäätyisi.
Liippaisella jääladulla kuntoilija pärjää yleensä tuolla violetin ja universalin sotkulla, mutta varmempi valinta on kova liisteri, merkistä riippumatta yleensä sininen. Omasta voidepakistani valitsen useimmiten sinisistä liistereistä Swixin KR30 -tuubin, lähinnä tottumuksesta. Monet hiihtäjät hiihtävät selkeillä lumikeleilläkin sinisellä liisterillä, jonka he pinnoittavat huolella, estääkseen pakkaslumen tarttumisen.
Muista vaihtoehdoista pitoteippi on laiskalle kelpo valinta, tosin sekin kannattaisi pinnoittaa. Pitoteippi kuitenkin sotkee ja kerää ladulta roskaa, joten yhtään enemmän hiihtävälle se on harvemmin hyvä ratkaisu. Nestemäiset pikapidot toimivat usein hyvin sen hetken kun kestävät suksen pohjassa. Ikävä kyllä se hetki on usein varsin lyhyt.
Voitelua ei kannata pelätä, se on helppoa ja parin kokeilun jälkeen jokainen löytää itselleen toimivat tällit. Kunnolla tekemällä saa paremmat sukset, joilla on nautittavampaa hiihtää kuin pikaratkaisujen avulla oikaisemalla.
Axa Sorjanen
Kuva: SA-kuva, Suksien huoltoa Petsamon Kukkesjaurissa 13.4.1942